Ama-Lia Hallikainen

Kesä?

25.04.2011|Ama-Lia Hallikainen



Kun kuljen ulkona, huomaan taivaan kauniin sään lisäksi myös sen, miten ihmiset päivittelevät toisilleen kyseistä ilmaa; Kesä on tullut. He sanovat ja asettelevat aurinkolaseja paremmin nenilleen.

Haistakaa home. Ei ole. Nyt eletään huhtikuuta, nyt on kevät. Nyt on se aika vuodesta kun Nuuskamuikkunen saapuu Muumilaaksoon takaisin etelästä. Loppukevät, jos tarkkoja ollaan.
Hämmästelen suuresti miten ihmiset, etenkin tulevana äitinä hämmästelen pieniä lapsia, jotka kulkevat pyöriensä selässä hellemekossa. Ei käy minun pirtaan. Nopeasti siinä vilustuttaa itsensä. Yyterikin on vielä jäässä. (Nimenomaan, kuinka usein näette kesällä lunta? Eteläsuomessa.) Itsekin olisin ollut halukas lähtemään pääsiäispiknikille, mutta maa on yhä kylmä. Vaikka alla olisi viltti, niin ei se silti lämmitä tarpeeksi takamusta juuri vihertävän nurmen alla.

Ei ole kesä. Edes puut eivät viherrä vielä. Malttakaa ihmiset nyt vielä hetki. Edes se viikko, kun pääsemme hypistelemään toukokuuta. Sitten voidaan puhua kesästä, alkukesästä.

Asiasta viidenteen. Olen iloinen että pääsiäistä siunasi näinkin kauniit ilmat. Eetunaukion Ice Creamhouse on ollut tupaten täynnä loppukevään terassikaljottelijoita. Onhan siinä se oma fiiliksensä. Kalliit hinnat ja muovituoppi joka tuntuu sulavan käsiin samaan tapaan kuin se ensimmäinen ulkona syöty jäätelö. Mutta mitäs pienistä, juuri näihin asioihin kätkeytyy koko komeus.

Itsehän nautein ensimmäisen jätskipalloni mieheni ja hänen vanhempiensa seurassa Kirjurinluodossa. Oli erimukavaa saada pääsiäisvieraita, meillä ei yleensä tuota porukkaa ravaa edes nimeksi. Lisäksi näimme ensikertaa heidän uuden koiranpentusa Rekun, joka oli suorastaan syötävän suloinen mustine nappisilmineen. Juuri niin ihana ja utelias kun pennun kuuluukin olla. Tuli hurja ikävä kissaani joka nykyisin asustaa isän luona ja koiranpentuamme Bassoa, joka sai parhaan mahdollisen kodin Oulusta mieheni veljen ja hänen kihlattunsa luota. Raskaus tosissaan puhkaisi minussa muutamia allergioita. Niin ikävää kuin se onkin.

Kiirastorstaina ylitin itseni. Voitin ramppikuumeeni. Nousin Kulttuurikulman Runokulman lavalle lausumaan runoja itsestäni ja omasta elämästäni. Jalat tärisivät allani, kuin olisi seisonut kevään viimeisen jään päällä. Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin hyvin. Äänestäni sai selvää, enkä nolannut itseäni tai ketään muutakaan. Kotona minulla oli suoranainen voittajafiilis.
Minä tein sen.
Minä uskalsin.

Vaikka en pidä kilpailuista missään mielessä, voin todeta hyvällä omalla tunnolla, että itsensä voittaminen tuo aina fiiliksistä parhaimman. Vaikka en edes kilpailisi itseäni vastaan, niin joskus sitä vain ylittää itsensä. Tai paremminkin. Yllättää itsensä.

Nyt siirryn viettämään leppoisaa maanatai-iltaa kera irtokarkkien. Kerrankin jopa televisio tarjoaa jotain katsottavaksi kelpaavaa.